Edellisestä blogimerkinnästä ei ole kuin kahdeksan kuukautta. On comebackin aika.
Suuren yleisön tietoisuuteen 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä sisarensa Megin kanssa The White Stripes-kokoonpanolla lyönyt Jack White julkaisi alkukesästä toisen sooloalbuminsa, Lazaretton. Sisarusduon yhteisestä tuotannosta tiesin ne nimekkäimmät biisit, enkä varsinaisesti ollut koskaan kiinnittänyt heidän musiikkiinsa kovin suurta huomiota. Ja tuskin olisin sen kummemmin vaivautunut tätä miehen soolotuotantoakaan kuulemaan, ellei ...
Kevään kynnyksellä päädyin ohimennen seuraamaan vuodelta 2008 peräisin olevaa "It Might Get Loud"-dokumenttia, jossa Jack White yhdessä kahden muun kitaristin, The Edgen (U2) ja Jimmy Pagen (Led Zeppelin), kanssa keskustelee musiikista ja kitaransoitosta. Legendaarisen Jimmy Pagen presenssistä huolimatta hra. White salakavalasti varastaa shown omalla karismallaan ja outoudellaan. Johnny Deppin kaksoisolennolta huvittavan paljonkin näyttävä White herätti otteillaan mielenkiintoani sen verran, että musiikkimediasta korviini kantautunut horisontissa siintänyt uusi levy alkoi kiinnostaa.
Maistiaiseksi paukautettu albumin nimiraita, joka muutamaa viikkoa myöhemmin sai seurakseen veikeän musiikkivideon kuulosti oikeastaan juuri siltä, miltä odotin. Svengaavia kitarariffejä, blues-viboja ja eräänlaista mullan makua. Biisi kuulosti, ja kuulostaa edelleen, aidolta, rehelliseltä. Lazaretto-albumin kymmenen muuta raitaa sisältävät tasaisessa suhteessa country-henkisiä luritteluja sekä rouheampaa bluesiin kallellaan oleva tyylittelyä. Levy soi lämpimästi, kuulostaen lähes livenä nauhoitetulta. Kappaleet kuten levyn avaava svengijyrä "Three Women", veikeästi kiekuva "High Ball Stepper" sekä tanssijalkaa vipattava "That Black Bat Licorice" päätyivät soimaan useita kertoja päivässä, muun levyn seuratessa ei niin kovin kaukana perässä.
Paatunut metallimusiikin suurkuluttaja päätyi luukuttamaan Lazarettoa läpi kesän, varsinkin automatkojen vakiotaustamusiikkina. Kesän 2014 soundtrackiksi Whiten teos nousee yksinvaltiaan lailla. Lazaretton edeltäjä, Blunderpuss [2012], päätyi kuunteluun myös, paljastuen sekin äärimmäisen viihdyttäväksi äänitteeksi. Olen huomannut, että Lazaretton ja Blunderpussin kaltaiset levyt toimivat erinomaisena vastapainona kuuloluitani yleensä tärisyttävään aggressiivisempaan ilmaisuun. Kai sitä mies saa molemmista pitää?
Jack White ansaitsee suitsutuksen, jota hän musiikkimedioissa nauttii ja tästä eteenpäin en aio epäröidä tarttua herran tuotantoon, kun sitä vastaan tulee.
</mancrush>
Ensi kerralla jotain ihan muuta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti